|
LUPATARKASTAJA | Lupatarkastaja.samizdat.info
Melko poikkeuksellista, että Aleksis Kiven päivänä pystyy lukemaan tenttikirjaa ulkona. Näin kuitenkin on. Istun jonkun kampuksen vanhan rakennuksen kivijalalle ilman pelkoa, että muurahaisöttiäiset kiipeäisivät lahkeesta sisään ja paistattelen auringossa tutustuen globaalin demokratian mahdollisuuksiin. Soitin johdattaa korviin Wojciechin uuden levyn avausraidan (”Aamiainen avaruuslaivalla”) hellyyttäviä sointuja -selloa, pianoa - ja tunnen olevani suurin (81 kg) pseudohippi Tampereen ja napapiirin välillä.
Kun “Aivan kevyt mielentila” tarttui hetkeen, tämän kesän oravanpoikanen tulee kiipeilemään edessä oleviin mäntyihin. Taatusti on tämänkesäisiä, sen verran leikkisästi se juoksentelee. Hippi! “Haukotellaan (Ollaan tylsää seuraa)” ja “Kuuliainen ampiainen” jatkavat Ampiainen ompeli -levyn hittikimaraa; taidan tarvita jo vastapainoksi jotain ranskalaista death-metallia tähän, kiitos.
Kun luento unkarilaisesta mediasta ennen järjestelmämuutosta on ohi, käärin hihat ylös, mutta työnnän kädet taskuun. Outo syksy tämä. Soittimesta soi jälleen Ampiainen ompeli ja minun ei tarvitse miettiä juurikaan, mikä on Suomen söpöin yhtye tällä hetkellä. Se on tässä, Wojciech. Liekki hiipuu, Abso on rokkia - kaikki muut ovat liikaa itseään: ei välttämättä pahalla tavalla, mutta ei tälläkään tavalla. Voitsekki on sopivan outo ja sopivan pop. Ainakin sopivasti minun makuuni.
Ampiainen ompeli todellakin alkaa neljän biisin täsmäiskulla, jonka jälkeen ote säilyy, mutta ei niin terävänä. “Hiekkaa, jne.” , “Poltekuu” ja “Mnemonumenteille” hiipivät ohi sen enempi jälkeä jättäen, muuta kuin että Wojciechin tunnelma on se, joka puree. “Aavejoen” syntikkamelodia tuo mieleen Opethin “Closuren” loppurevityksen - saatan olla väärässä kappaleennimessä - mielleyhtymä, jota ei ihan ensimmäisenä Wojciechiin liittäisi. Levy loppuu hartaasti vajaa tunti sen alettua, ja on helppo uskoa, että yhtye saa tällä tusinoittain uusia ystäviä ja jokainen vanhakin säilyy.
Abduktion Tuli kulje kanssani -levyn ja Staminan debyytin kanssa Ampiainen ompeli on suomalaista kärkimusiikkia tänä vuonna; aivan sen toiselta laidalta, mutta samat laatu- ja tarkoituskriteerit täyttäen. Hyvän musiikin tunnistaa.
En ole löytänyt mistään mp3-maistiaisia levyltä, harmi. Ja koska kaappasin kansikuvan Levykauppa Äxän sivuilta ja se on muutenkin hiano kauppa, niin linkataan tästä yksi mahdollisuus hankkia levy itselle. Toki sen voi ostaa muualtakin, vaikka suoraan levyn julkaisseelta Plastic Passionilta.
JARKKO VEIJALAINEN | Noise.fi
3/5
Wojciech herätti reilusti huomiota Tähtiöitä-EP:llä. Ampiainen Ompeli jatkaa täysin samalla linjalla soittamalla omaa tunnelmallista indierockia, jota voisi kuvailla seuraavilla adjektiiveillä: maalaileva, unenomainen, eteerinen, rauhallisen haikea. Tähtiöiltä on mukaan tarttunut mukaan yhtyeen hienoin saavutus Kuuliainen Ampiainen. Albumin tasaisesta laadusta on vaikea nostaa esille huippuja. Pakan päällimmäiseksi nousee kuitenkin avausraita Aamiainen Avaruuslaivalla, joka valuu kuuloelimiin kuin linnunmaito, olematta kuitenkaan siirappimainen. Parasta kolmannesta edustavat rento Aivan Kevyt Mielentila, melankolinen Mnemonumenteille ja Aavejoen eteerinen äänimaisema.
Ryhmän musiikki herättää samoja tuntemuksia kuin Bilmo, Sigur Ròs ja Karkkiautomaatti, eikä vähiten Jari Oisalon laulun myötä. Musiikista välittyy myös samanlainen lapsenomainen ja leikittevä fiilis kuin Pekka Strengin Love-klassikoista. Aika-avaruus-luonto-tematiikan ympärille kietoutuva sanoitusmaailma luo oudon kontrastin lähes täysin akustiseen musisointiin, jossa ei riitasoinnuille ole tilaa. Haurasta tunnelmaa rikkoo omituiset lausahdukset kuten scifi-hipit taas saapuu notkumaan, toisaalta sanoituksissa masennuskin maistuu mansikalta.
Bändin musiikissa on jotain äärimmäisen kiehtovaa ja viehättävää, toisaalta se ei onnistu koskettamaan tarpeeksi. Albumi vaatii toimiakseen "aivan kevyen mielentilan", väärin annosteltuna Ampiainen Ompeli aiheuttaa vain päänsärkyä.
TAPIO AHOLA | Rumba
Pehmeää surinaa
Wojciechin sci-fi eepos jatkaa tuttuja polkuja niin hyvässä kuin pahassakin.
Suomenkielisessä popmusiikissa tulee harvoin vastaan yhtä mielenkiintoisia debyyttialbumeita kuin turkulaisen Wojciechin taannoinen Ystävät, toverit. Osa levyn kiehtovuudesta perustui eittämättä käytettyyn kieleen, jota ei tämänkaltaisessa musiikissa oltu aikaisemmin kuultu, mutta yhtyeen surinapop oli jo siinä määrin taidokasta, että se olisi luultavasti herättänyt huomiota englanninkielisenäkin.
Wojciech ei ole liiemmin muokannut tyyliään sitten debyyttikokopitkän ja sitä seuranneen Tähtiöitä-minialbumin. Bändi luottaa edelleen pehmeään lo-fi-estetiikkaan ja luo levyllään Dave Fridmannin tuottamia amerikkalaisbändejä (Mercury Rev, Sparklehorse) muistuttavaa unenomaista äänimaisemaa. Yhtye ei niinkään soita kappaleitaan kuin antaa niiden valua instrumenteistaan, ja laulajina toimivat Jari Oisalo ja Janne Kiviniemi kuulostavat yksinään hiekkalaatikolla leikkiviltä pikkupojilta.
Vaikka Wojciechin musiikki pienieleistä ja tunnelmallista onkin, yhtyeen biisit kirjoittavalla Oisalolla on korvaa myös tarttuville melodioille. Samanlaista iskusävelmää kuin kuin ensilevyn Yliäänitie ei uutuusalbumille ole tosin päätynyt, vaikka Haukotellaan (Ollaan tylsää seuraa) – joka varmasti jo nimensä puolesta sopisi monien mielestä yhtyeen ohjelmanjulistukseksi – suhteellisen lähelle yltääkin.
Toisaalta yhtyeen utuinen pop tuntuu ajoittain aavistuksen päämäärättömältä ja yhdentekevältä. Bändillä on taito maustaa musiikkiaan odottamattomilla soitannollisilla koukuilla, ja levyn soundimaailma on kaikessa vähäeleisyydessään harvinaisen toimiva, mutta jotkut kappaleista tuntuvat silti lähtökohdat huomioidenkin hiukan tyhjänpäiväisiltä.
Ampiainen ompeli, jota yhtye itse nimittää ”pienimuotoiseksi scifi-eepokseksi”, on varmasti monille cd-levyn mittainen haaste pysyä hereillä, ja vastaanottavaiselta kuulijaltakin se vaatii vähintään oikean mielentilan – Wojciechin viehätysvoima on kiistaton, mutta rajallinen. Kun kiekolle on valmis antamaan sen vaatiman huomion, on sillä kuitenkin paljon tarjottavanaan.
JARI JOKIRINNE | Soundi
Turkulaisen Wojciechin kaltaista musiikkia ei kukaan muu maassamme tällä hetkellä tee. Jo Ystävät, toverit -debyytin ilmestymisen aikoina esiin nostettiin hivenen uhkarohkeasti muun muassa Grandaddyn, The Flaming Lipsin ja Mercury Revin nimet. Todellisuudessa ainoa, johon Wojciechia voi edes hitusen realistisesti verrata, on viimeksi mainittu, sekin lähinnä joiltain osin yhtenevän äänimaailman johdosta. Toisin sanoen, Wojciech on onnistunut luomaan pitkäsoitollisen äärimmäisen kiehtovaa - vaikkakin tutunoloista - soundia.
Biisinkirjoituspuolella yhtyeellä on sen sijaan petrattavaa. Kappaleiden hennot melodiat ovat pitkälti samasta aihiosta veistettyjä muunnelmia, joiden tueksi olisi vähintäänkin kaivannut esiin nousevaa laulusuoritusta. Nyt sekä Janne Kiviniemen että Jari Oisalon lauluosuudet jäävät anteeksipyyteleväksi kuiskimiseksi.
Itse asiassa laulu on miksauksessa upotettu niin syvälle, että teksteistä selvän saaminen on jo sinällään pieni uroteko. Olisin halunnut perehtyä tarkemmin bändin surrealismiin viittaaviin sanoituksiin, mutta nyt tehtävä jää muutamia poikkeuksia (muun muassa Poltekuu) lukuun ottamatta vain arvailujen tasolle. tasolle.
SAMU VALLELA | SUE
8
Wojciechilla on vuodenajat hellyttävästi sekaisin. Kotikutoista uni-americanaa veivaavan turkulaisyhtyeen edellinen pitkäsoitto/EP, syksyisiin sävyihin pukeutunut Tähtiöitä putkahti viime talven keskelle. Tämä syksyn hämärässä julkaistu uutukainen puolestaan hohkaa ja surisee oranssinpunaisen kesäauringon alla. No, väliäkös tuolla, me indienassut saamme edelleen etsiä Wojciechia aivan omista avaruudellisista sfääreistään.
Biisinnimet, kuten Aamiainen avaruuslaivalla, Poltekuu ja Mnemonumenteille, paljastavat pitkälti mitä levy ja päsmärimies Jari Oisalon visiot sisälleen kätkevät. Sanoituksissa Oisalo scifi-hippeilee dyynimatoilta Aavejoelle, sävellykset sitä vastoin soivat entistä orgaanisemmin maapallon tasalla ja koko bändin teholla, riisuttuna debyyttilevyn horrosmaisesta usvasta.
Jos Tähtiöitä jäi hajanaisuudessaan välityön oloiseksi, Ampiainen ompeli tematisoituu laajoine instrumentaaliosioineen eheäksi surinapop-saduksi. Mutta vaikka Wojciechin rauhoittavan oblomovilaisessa universumissa on edelleen nautinnollista loikoilla, ei levyä osaa aivan varauksetta kehua. Liekö syynä sitten edelleen debyyttilevyn tuikkeen kirkkaus, vai miksi tämänkertainen matka yhtyeen mukana maiskahtaa aavistuksen pakettiratkaisulta, kaikista uniikeista hetkistään huolimatta.
MATTI KOMULAINEN | Treffi
5/6
Wojciechin uutteruus hämmästyttää – harva yhtye saa aikaiseksi kolme pitkäsoittoa alle parissa vuodessa. Ampiainen ompeli lipuu ilmoille edeltäjiensä hauraassa vireessä. Esimerkiksi Aivan kevyt mielentila on untuvankevyt runolaulu, jonka aineettomuus ei ole kuitenkaan silkkaa hattaraa. Vaikka jatkossa otetaan etäisyyttä hempeilyyn niin teksteissä kuin soinnissakin, sävykkään materiaalin nivoo yhteen lyyrinen ja unenomaisen ilmapiiri.
Jari Oisalon pääosin kirjoittamissa lauluissa leijutaan ja ajaudutaan. Kuvailevista verbeistä syntyy illuusio alituisesta, passiivisesta liikkeestä. Dynamiikkaa kasvattava ratkaisu toimii ja luo hellyttäviä kontrasteja Wojciechin maailman miltei sementoituneeseen toimettomuuteen. Ampiainen ompeli –albumilla tuntuukin vallitsevan ikuinen kesäsunnuntai-iltapäivä, jonka dramaattisin elementti on paahteesta sisään pöristellyt, raukean dolce vitan sähköistävä hyönteinen. Nautittavaa!
ARI VÄNTÄNEN | Ylioppilaslehti
Hyvin ilmastoitua, satumaista kitarapoppia
Tiivis julkaisutahti ei ole sekoittanut Wojciechin pakkaa. Bändi on matkannut Ystävät, toverit -debyyttinsä avaruuslentokenttämiljööstä ja Tähtiöitä-minialbumin tekolumisateesta tomuiselle ja lämpimälle planeetalle, mutta muuten scifi-satumaisia sanoituksia ja unenpehmeää kitarapoppia yhdistelevä viehättävä konsepti on entisellään.
Uudet kappaleet eivät yllä Ystävät, toverit -levyn parhaiden sävellysten tasolle, mutta albumina Ampiainen ompeli on bändin ehdottomasti täysipainoisin ja ehjin julkaisu. Tämä on hyvin ilmastoitua musiikkia: sovitukset ovat aikaisempaa tilavampia ja ilmavampia, ja projektinomaisesta soittajajoukosta on kiteytynyt oikea bändi.
Wojciechin suosio jäänee kulttitasolle, koska sen musiikki on melko vaikeasti lähestyttävää. Se on kuin ystävällinen, mutta arka otus, joka ei oikein uskalla tulla luo. Wojciechistä pitäminen edellyttääkin halua katsella maailmaa sen lempein silmin. Eläytymiskykyiset palkitaan, sillä kuulijan eteen avautuu lumoava maisema.
EVA-MARIA VOCHAZER | Nordische musik
SONGQUÄLITÄT 3/6
INTERPRETATION 3/6
KLANG 4/6
Es gibt so viele Wege. Und wir stehen an einer Kreuzung und wissen nicht recht, wohin die Reise gehen soll. Seltsam unentschieden wirkt es, das dritte Album der Pop-Träumer aus Turku. Ein bisschen in Richtung Mainstream-Pop vorgewagt, weg vom Experimentellen, dann drei Schritte zurück und die Sache mit der symphonischen Filmmusik ausgetestet. Die sanfte Stimme Janne Kiviniemis kann nicht verhindern, dass auf »AMPIAINEN OMPELI« (die genähte Wespe!) die Grenze zum Säusel-Kitsch gestreift wird.
Was hoffen lässt: kleine Meisterstückchen zwischendurch, die das Potenzial der Band bestätigen. Die ihre Identitätsfindungs-Phase hoffentlich bald hinter sich lässt und sich auf das besinnt, was sie wirklich kann: traumverlorene, eigenwillige Songs schreiben, die ihr keiner nachmacht.
|
