|
MARKKU MAKKONEN | Aamulehti / valo 23.3.2007
Wojciech ei ole ainoastaan Suomen hankalimmin kirjoitettava yhtye. Bändi on myös valtakunnan kuulain ja runollisin ryhmä. Sigur Rósin parhaat piirteet turkulaiseen kauneus- ja popkäsitykseen yhdistävä Wojciech maalaa mykistävän taulun. Ilmavuus, herkkyys ja syvyys taapertavat Sointulalla onnellisesti rinnakkain, eikä ajalla, paikalla tai mielialalla ole enää mitään merkitystä.
MICHELES KINDH | www.blaskan.nu (Blaskan 3/2008)
Lysande långsam malande briljant indie från vårt nordiska granland Finland med ett band som är så starka, att det är synd och skam att inget skivbolag erbjuder sina tjänster till bandet. Jag kan inte låta bli att tänka att detta inte är ett finskt band — utan de är unga grabbar som egentligen är från England och har tagit sin tillflykt till den engelska suveräna indievåg som fanns där spirande i 90-talets inledning. Wojciechs musik är en jämn flytande ström av gitarrflöden som inger lugn och harmoni i sina kompositioner. Det är känslor som väcks och plötsligt befinner jag mig i ett tidsflöde där Band som Ride och My Bloody Valentine är de klaraste av ljusa stjärnor som tindrar på himlavalvet.
Wojciech som är ett band som jag upptäckt via min väninna Susanna och vars kusin spelade med i bandet tills nyligen — Jussi heter han föresten.
Musiken är fantastisk vilket tilltalar mig och går direkt in i mitt hjärta. Texterna är visserligen på finska och jag kan inte förstå finska men det spelar faktiskt ingen roll då musiken är vacker, det räcker alldeles förträffligt för min del. Nu hoppas vi på Blaskanredaktionen att världen är redo för ett av det bästa finska banden som jag har hört på väldigt länge.
JARKKO RANTA | blog.sunherd.net
In 2007 the Finnish indie band Wojciech published their (afaik) third album, Sointula, which is their best up to date. It’s a great album, consistent and ethereal, perfect for relaxing and making oneself feel content and calm.
At the moment of this writing they have four songs on their MySpace page, http://www.myspace.com/voitsek. “Kuin aaltoihin” is the prettiest song there, but if you’re not used to listening to indie or ethereal music I would recommend “Ilotulta” since it’s easier to approach and still very beautiful :)
I’m not sure where the band got it’s name since it’s a Polish first name for a man. There is one occasion I have stumbled on the name before, and I would like to think it’s the origin, since it affected me a lot ;) The occasion is Wojciech Frykowski, a Polish writer who was murdered in the home of Sharon Tate and Roman Polanski by members of the Charles Manson Family.” According to Wikipedia:
“Wojciech Frykowski was shot twice, struck over the head with a blunt object and stabbed in total fifty-one times. According to his killers Charles Tex Watson, Patricia Krenwinkel and Susan Atkins, Frykowski fought very hard for his life, and for the lives of other victims.”
So, he was pretty tough, and impresses me so much that I’d like the band to have gotten it’s name from him :)
OTTO KYLMÄLÄ | www.desibeli.net
Lumi narskuu, pakkanen syö puiden oksia ja Wojciechin avaa levynsä harmonisella maalailulla. Musiikilliset yhteydet Sigur Rósin arktisiin veljiin ovat päivänselviä, mutta sillä ei ole väliä, koska tässä ei olla luomassakaan Suomen Sigur Rósia. Toinen selkeä vaikuttajayhtye on kotimainen Liekki ja kenties myös amerikkalainen Mercury Rev. Joissain yhteyksissä ilmaan on heitetty jopa nimi Flaming Lips, mutta se poikkeaa kurssilta jo liiaksi. Wojciechin uudella pitkäsoitolla kuulee näitä vaikutteita, ja ehkä hieman liikaakin.
Kansilehtiä selatessa tuntuu, että kyseessä on vahvasti levyn kaikki biisit tehneen ja useimpia soittimia soittavan Jari Oisalon hengentuote. Toisena primus motorina toimii koskettimien ja kitaran varressa Sami Lehtonen, mutta Jarilla on yliote tekijyydessä. Jari hoitaa bändissä myös laulupuolen, jossa on ajoittain jotain häiritsevää, johtuen osaksi tökkivistä lyriikoista. Lyriikat ovat kyllä hienon moniselitteisiä ja toimivia runoina, mutta laulettavuudesta en sitten tiedä. Liekilläkin dadalyriikat muotoutuvat juuri sen mukaan, miltä ne kuulostavat laulettuna. Esimerkiksi Hallava, Verhot ja Sointulan talviyö toimivat paljon paremmin luettuna.
Lyriikat toimivat, bändi soi hyvin ja sovituksissakin on mukavia koukkuja, mutta. Itselleni suureksi ongelmaksi muodostui, että kuulin vain bändin vaikutteet, mutten bändin omaa ääntä. Omaperäisyys jäi muiden, jo aikaisemmin mainittujen esikuvien, alle. Lisäksi olisin kaivannut useimpiin biiseihin samanlaista tanakkuutta kuin kappaleissa Verhot ja Ilotulta. Kokonaisuuskin olisi saanut olla hieman monimuotoisempi. Nyt levy saattaa tuntua paikoin tasapaksulta. Vaikken olekaan täysin myyty, on Wojciechin hyvä lisä suomenkielisen musiikin rintamalla ja jään kiinnostuksella seuraamaan bändin kehitystä.
PANU JOHANSSON | Lapin ylioppilaslehti 3/2007
Sointula on Turkulaisen Wojciech-yhtyeen kolmas pitkäsoitto. Kokoonpano on ainakin tälle kuuntelijalle uusi tuttavuus, joten tämä oli levy myös yllätti varsin miellyttävästi. Se nimittäin sisältää melko toimivaa ja herkissä tunnelmissa etenevää maalailevaa pop-musiikkia. Vertailukohtia hakiessa mieleen tulevat islantilaiset Sigur Rós ja Múm sekä jossain määrin myös kotimainen Liekki.
Esikuvien tapaan tunnelma on läpi levyn yhtenäinen, unenomainen sekä varsin rauhallinen. Mistään ambientista ei kuitenkaan ole kyse vaan musiikki pysyttelee koko ajan tukevasti popin alueella. Levyn persoonallista äänikuvaa hallitsevat sillä poikkeuksellisen runsaasti käytetyt koskettimet. Niiden soundipaletti on onnistuneen laaja ja yltää muinaisista mellotroneista aina modernimpiin syntikkamattoihin asti.
Huomionarvoinen on myös laulaja Jari Oisalon ääni. Hän tulkitsee kappaleet varsin omintakeisella tavalla, laulaen melko korkealta ja nousten melko usein myös falsettiin. Tällainen valinta korostaa onnistuneesti musiikin melko haurasta kokonaistunnelmaa mutta kärsii hieman Oisalon äänessä kuultavassa hentoisesta ohuudesta.
Myös Oisalon sanoitukset sopivat itse musiikin kanssa hyvin yhteen. Yksin paperilta luettuna ne kenties vaikuttavat hieman irrallisilta ja hajanaisilta mutta toimivat osana kokonaisuutta erinomaisesti. Niiden sävy on musiikin tapaan hyvin maalaileva ja ilmava. Myös sanojen sointiin on selkeästi kiinnitetty huomiota, ne kuulostavat foneettisesti kauniilta.
Kun yhtyeellä on selkeä oma identiteetti ja persoonallinen ääni, heikoimmaksi lenkiksi tällä levyllä jäävät itse sävellykset. Selkeitä iskusävelmiä ei niiden joukosta tahdo erottua. Kun tilanne on tämä, ongelmaksi nousee myös levyn pituus. Yhtenäinen, rauhallinen ja kauniskin tunnelma muuttuu liialti toistettuna tietynlaiseksi tasapaksuudeksi. Vaikka levy on ehyt kokonaisuus näinkin, olisi sen tunnelma tihentynyt materiaalia hiukan tiivistämällä.
JUHA LUOMALA | Noise.fi
3/5
Puolalaisvaikutteisesti nimetty yhtye on kerinnyt kolmella edeltävällä julkaisullaan luomaan melko hyvän tunnettuuden suomalaisessa indie-kentässä. Musiikillisesti sitä on verrattu joskus Sigur Rósiin, joskus Liekkiin, mutta monesti vertailukohtia on ollut vaikea hakea. Wojciehin musiikki on unenomaista ja haurasta leijuntaa satumaailmassa, jossa pahasta ei olla kuultukaan. (Tai ehkä sieltä löytyy hattivatteja tai lumimörköjä.) Sen tuotantoa leimaa vahva luomuleima ja lyriikoista on vaikea löytää mitään elämismaailman tasolla liikkuvaa ajatusta, mikä ei tietenkään ole automaattisesti huono asia.
Sointulan ehdoton hittibiisi on Ilotulta, joka tuo mieleen samalle M.Dulor-merkille levyttävän Ultramariinin. Muukin biisimateriaali on hyvää, mutta se on alistettu enemmän kokonaisuudelle ja tunnelmalle. Tummat ja kolkot kannet syövät jonkun verran kuuntelukokonaisuuden erinomaisuutta. Sointula on herkkä ja hienoviritteinen kokonaisuus, jonka jopa pelkää hajoavan käsiin. Välillä tuntuu että seuraava ääni tai sointu saattaa rikkoa koko hiekkalinnan murusiksi. Jari Oisalon hento ja huojuva tulkinta saa keskittymään enemmän laulusuoritukseen kuin musiikkiin. Vaikka Wojcieh onnistuu kuitenkin jotenkuten pitämään paletin kasassa loppuun saakka, kuuntelun jälkeen on hieman uupunut olo; en pystynyt nauttimaan albumista niin paljon kuin olisin halunnut.
Bändillä on periaatteessa kaikki mitä voi hyvältä bändiltä vaatia: oma soundi, mielenkiintoinen tunnelma, omaperäinen konsepti, riittävä kyky tuoda esiin oma asiansa. Silti jotain puuttuu, mikä se on?
Ehkä se on biisimateriaali, joka lyö kylmät väreet läpi ruumiin ja sielun. Ehkä väline on hallussa, osin sisältökin, mutta joku jää kaihertamaan. Luulen myös, että osittainen epävarmuus ja määrätiedottomuus vaivaa yhtyettä eikä se ole vielä löytänyt omaa syvintä olemustaan. Kun se löytyy, sen täytyy olla tämän perusteella hyvin kaunis.
EVA-MARIA VOCHAZER | Nordische musik
SONGQUÄLITÄT 5/6
INTERPRETATION 6/6
KLANG 5/6
Der Traum vom gerechten, glücklichen Leben. Sointula hieß die Siedlung, die finnische Visionäre 1901 auf einer abgelegenen Insel an der Westküste Kanadas gründeten. Die Utopie einer Gemeinschaft ohne Privateigentum dieser frühen Hippiekommune scheiterte nach wenigen Jahren. »SOINTULA«, der »Ort der Harmonie« heißt auch die vierte Veröffentlichung der Sternenfänger aus Turku, auf der Jari Oisalo, Sänger und Seele von Wojciech, den Traum tastend weiterträumt. Die Klangfarbe dieser Platte ist blau und die beste Zeit zum Hören ist eine sich lang hinziehende Dämmerung. Das Sextett kehrt auf die verwachsenen Pfade des märchenhaft-experimentellen Pop zurück, die wohl auch den Utopisten von Sointula gefallen hätten. Und den isländischen Brüdern im Geiste, Sigur Rós.
Die Sechs mit dem unaussprechlichen polnischen Bandnamen entwerfen eine Gegenwelt. Eine sanfte, verspielte, kindliche und naive Sicht der Dinge, geprägt von Klanggeräuschen, die durch unsere Wachträume geistern könnten. Hier eine Melodika, dort dieses entfernt einsetzende Klavier, das nichts anderes will, als unsere Herzen mit Schönheit und Sanftheit weiter zu machen. Jari Oisalo singt in poetischen Bruchstücken von Winterabenden und Stimmungsfetzen. Das ist nichts für hastige Hörer, sondern nur etwas für solche, die begriffen haben, dass Träumen nichts mit Weltfremdheit zu tun hat, sondern mit Mut, Eígensinn und Stärke. »SOINTULA« löst das Versprechen von Sointula endlich ein: Mit dieser Musik kann man glücklich werden.
VESA LAUTAMÄKI | One chord to another (www.onechord.net)
Another escape to my childhood. Wojciech has some magical power to take me into childhood memories and make them feel more precious than they actually were. Not that they were bad memories to begin with. It's just that the chords and melodies that Wojciech create can remove all the cynisism that the responsible adult life has injected into them and then give you rose-coloured glasses that make you see your current surroundings with the same innocent excitement than at the time when the biggest struggle of your life was to decide whether you want a chocolade or strawberry flavoured ice-cream.
Sointula is a dreamlike journey into beautiful soundscapes. I'm usually completely against any kind of music fantasies, but Wojciech has that innocent warmness that keep the songs close to my heart. The stories might be set in snowy atmospheres, but certain kind of warmness remains. Icicles become torches when they are carried by Wojciech's magical melodies. Sointula might not contain any songs that would have hit potential or even songs that would be be perfect on their own, but as a complete piece of music it all works beautifully. Think of groups like Circulatory System, Album Leaf, Flaming Lips and Grandaddy to get a clue of Wojciech's sight and sound experience. Sointula could be like a distant finnish cousin to Album Leaf's In a Safe Place, because they both contain beautiful soundscapes and icy warmness. Wojciech's album is far more exciting though. The only reason why I don't get completely excited about Sointula might be Wojciech's debut album Ystävät Toverit that already did something quite similar with even more amazing results. That's not a huge problem though, because I always need more places to run to if the world starts looking too scary and therefore Sointula might have me as a regular visitor during stressful times. It can be my dream when I'm not able to sleep.
PETTERI ENROTH | Rockmusica.net
Roland Barthes esitteli vuonna 1985 teoriansa valokuvan kahdesta ulottuvuudesta, studiumista ja punctumista. Studium on "kohteliasta kiinnostusta", se on "jakaantuneen kiinnostuksen, epäjohdonmukaisten mieltymysten kenttä: pidän/en pidä." Se on kulttuurisidonnainen suhde kuvaan. Punctum taas on se, mikä "pistää" katsojaa kuvasta, silloin katsoja "hylkää kaiken tiedon, koko kulttuurin, kieltäytyy perimästä mitään kenenkään muun katseelta." Punctumin vuoksi siis ihmiset kertakaikkiaan sekoavat tietyistä teoksista tai tekijöistä ja luovat niihin syviä, pitkiä ja henkilökohtaisia suhteita.
Wojciechin kolmanteen pitkäsoittoon Sointulaan voi kömpelöhköllä analogialla soveltaa tätä kaksijakoisuutta. Ja se ilmenee, kummallista kyllä, selkeän kronologisena: levyn ensimmäinen puolisko vie katsojan yhtyeen luovan voiman Jari Oisalon rakentaman Sointulan musiikilliseen sosialistiutopiaan, mutta kuulija pysyy silti tietoisena mielensä liikkeistä. Jää tilaa analysoida, reflektoida ja nauttia musiikista suhteessa muuhun maailmaan. Sieltä yhtyeelle löytyy verrokeiksi useampikin islantilais- ja amerikkalaiskokoonpano, joiden ansiosta satunnaisen ohikulkijan on helppo kannattaa Wojciechia, vaikka ei olisikaan siitä varauksetta haltioissaan. Levyn alkumetreillä ymmärtää myös, että Wojciech ei ole niitä yhtyeitä, jotka uudistavat soundiaan jokaisella levyllä. Se tekee samankaltaisista aineksista koherentteja teoksia saaden pienetkin liikkeet ja eleet merkitsemään. Tämä, jos jokin, on populaarimusiikillisen nerokkuuden määritelmä tai vähintään välttämätön ehto.
Luoksesi uniseen aamuun -kappaleesta alkaa kuitenkin todellinen sukeltaminen levyyn, jonkinlainen kevytpsykoosi. Kontrollin menetys ei tunnu menetykseltä, on vain ihmeellinen vapaus antautua lennätettäväksi ympäri Sointulan talvisia maisemia ja kokea sen asukkaiden outoja tapoja ja tunteita, jotka muistuttavat häkellyttävissä määrin kuulijan omia. Levyn eideettinen huippu on mahtipontinen Verhot, josta saavutaan aurinkoisen talvipäivän vastaanottoon tykkien ampuessa Ilotulta taivaalle. Sointulan talviyö on tunnelmaltaan jotakin niin hillittömän vahvaa, etten suosittelisi kellekään sen kuuntelemista oikeasti ulkona talviyössä. Se luultavasti syöksisi kuulijan tajunnan johonkin antinomiseen kuiluun, josta ei enää tahtoisi päästä ylös. Tässä valossa Oisalon Rockmusicalle antamasta haastattelusta löytyvä puhe fiktiivisestä Sointulasta tuntuu kyseenalaiselta. Kyllä se on paljon todellisempi kuin yksikään näkyvän aineen objekti.
Solistin tekstit näyttävät kansilehtisestä luettuna lähes vaivaannuttavilta lapsenomaisessa viitteellisyydessään ja naiiviudessaan. Ne ovat oikeastaan sanakirjamääritelmä sille, minkä perusteella yhtyeitä toisinaan syötetään - onneksi vain kielessä olemassaolevalle - hirviölle nimeltä tekotaiteellinen paska. Valitettavasti kyvyttömyys antautua on oma rangaistuksensa, ja Wojciechin kaltaiset kokemukset jäävät kokematta niiltä, jotka eivät niitä ansaitse. Joka tapauksessa, musiikkiin yhdistettyinä lyriikat ovat mitä mainiointa esittävästä kerroksesta ja avoimen mielen puheesta muodosteltua fantasiaa. Wojciech ei tulkitse tai kahdenna mitään "todellisuutta", vaan luo sitä. Tai kuten toisaalla paremmin sanottu: "Art is not an imitation of the real world. One of the damn things is enough."
Sointula on ehdottomasti pitkän kypsyttelynsä arvoinen ja mitä esimerkillisin tapa lähestyä musiikkia. Kappaleissa on kirkkaan selkeitä koukkuja, muutaman kuuntelun jälkeen paljastuvia käänteitä ja viime kädessä sitä, mistä on vaiettava. Levyn kahdesta tavasta toimia jää jäljelle jokin, joka kiertyy kerälle kuin nukkuva kissa jättäen vähintään hämmentyneen olon. Levyn kolmiulotteisen tähtikuvion telakoiduttua kuulijan tajuntaan hän muistuttaa häilyvää elektronia ollen kahdessa paikassa samanaikaisesti: hymistellen katselemassa nukkuvaa kissaa, jonka sylissä itse uinuu.
MARKKU ROINILA | Rumba 06/07
Peiton alla lämpimässä on hyvä tätä kuunnella
Vaikka levyn kansi on synkeän tumma ja hyytäviä teemoja kuuluu paikoin sen sisältäkin, Wojciechin kolmas levy on edeltäjiensä tapaan tunnelmallinen ja kaunis kokonaisuus, joka valaisee ja rauhoittaa. Siitä voi hyvinkin muodostua vuoden tärkeimpiä levyjä.
Samankaltaisuus Karkkiautomaattiin ja Liekkiin on välillä korviinpistävä, mikä johtuu lähinnä Jari Oisalon laulusoundista ja leslie-efektin värittämistä koskettimista. Wojciech on kuitenkin niiden viattomampi ja herkempi serkku, joka katsoo maailmaa ymmyrkäisin silmin haltioituen niin hyvästä kuin pahastakin.
Hiton hienoja biisejä on paljon. Esimerkikisi Hallava alkaa raskaasti, mutta huipentuu kansanlaulumaiseen monipolviseen trokee-kertosäkeseen. Kaikki on -kappale on ehkä paras biisi, jonka Liekki jätti tekemättä, ja hirveän nätti Kimalteista tuo vahvasti mieleen Pekka Strengin Kesämaan. Ilotulta on pehmeän sointuva herkistely.
Oikeastaan vain nössöhkö nimibiisi ja vähän rasittava Sointulan talviyö lapsipuheineen jäävät muiden alle. Sointulaan palaa varmasti vielä usein.
JARI NIKKOLA | Rytmi 2/2007
Wojciech jatkaa M.Dulor-debyytillään tutuilla linjoilla.
Jari Oisalon loihtima lo-fi -setti on mystinen ja melodinen, siten että vaikuttimissa yhdistyvät raskaan sarjan scifi-kirjallisuus Kirsi Kunnaksen naivismiin ja 2000-luvun brittirockiin Radioheadista alkaen. Myös Flaming Lips on tuttu nimi näillä sisäavaruudellisilla taajuuksilla.
Siirto Plastic Passionilta M.Dulorille on onnistunut. Labelilla on jälleen pykälä enemmän hauista ja vaikutusvaltaa promotoida Wojciechia eteenpäin. Ultramariinin taustoilta käynnistynyt levymerkki on jo valmiiksi kuin toinen koti bändille. Muistissa on Ultramariinin ja Wojciechin yhteiset klubikiertueet ("Wojmariini") takavuosilta. Oisalo lienee Ville Aallon tavoin yksi tärkeimpiä 2000-luvun rocksanoittajia ja -säveltäjiä Suomessa.
Wojciechia pitää nauttia albumin mittaisina kokonaisuuksina, jolloin bändin ja Oisalon poikkeukselliseen visioon pääsee kokonaisvaltaisesti käsiksi. Varsinaisia sinkkuehdokkaita ei bändin tähän mennessä parhaalla platalla taaskaan ole. Elleivät sitten Radio Helsingissä jo soinut Ilotulta tai majesteetillinen Sointulan talviyö sellaisia ole.
Jälkimmäisellä esiintyy hämmentävä lapsiääni kuten bändin aiemmilla teoksilla. Oletan, että kyse on aiempaan tapaan Oisalon lapsuusvuosien äänityksistä, jotka nyt tuodaan osaksi raskaan sarjan kulttilegendan ilmaisua? Oli niin tai näin, jälki on pelkästään upeaa.
RISTO LÖF | Savon Sanomat 24.3.2007
Turkulaisen Wojciechin edellinen albumi Ampiainen ompeli toimi kuulaalla mielentilalla. Samoissa pilvissä leijuu Sointula.
Biisien kumpuilussa pohjoisen hillitty kauneus kohtaa aseistariisuvan romantiikan (Kimalteista) ja puhtoisen popin (Ilotulta). Soiton vaivattomuus ja vaatimattomuus viehättää ajassa, jota leimaavat kiire ja pyrkyröinti. Näennäisen helposta kuuntelukokemuksesta saa paljon irti, kun avaa korvat oikein isoiksi.
Viitteet islantilaisen Sigur Rósin suuntaan ovat entistäkin selvemmät, kun laulusolisti Jari Oisalo ujeltaa epävireisessä falsetissa ja taustalla humisevat tunturituulet (Kaikki on).
SARI RIVINEN | for Smackthejack.net
2/5
Turkulaisen Wojciechin kolmas levy Sointula on herkkä ja unenomainen kokonaisuus. Jo heti ensi kuulemalta se sopisi mielestäni loistavasti jonkun elokuvan taustamusiikiksi. Tästä ajatuksesta on vaikea päästä irti levyä kuunnellessa ja jos näin olisi, sitä myös helpompi sulatella ja hahmottaa kohtauksissa olevien tunnelmien kautta. Tuntuu, että musiikki jää ikään kuin tahmeasti paikoilleen ja kuuntelijana toivoisi jo hieman liikettäkin ja muuntuvuutta. Sointula sopii todella uneliaaseen mielentilaan, johon ei herätystä kaivatakaan. Sanat helisevät taustalla ja jos niitä tarkemmin kuuntelee, eivät ne mitään oikeastaan sanokaan. Mystisromanttinen sanaleikittely leimaa tekstejä ja mikä etteivät ne voi toimia noinkin. Efektisoundit koskettimissa ja tiibetiläinen soiva kulho tuovat lisää tätä mystisyyden tuntua. Välillä toiminnassa on perussetti: kitara, rummut ja basso ja ne tuntuvat heittävän samaa 2-3 sointukiertoa ja toistavat tätä samaa melodiakierron ideaa joka kappaleessa, joka alkaa jo kyllästyttämään ja tekee kuuntelusta raskasta.
Levyn idea unenomaisesta kuuntelukokemuksesta ei ole helpoimmasta päästä toteutettavissa oleva ajatus ja en oikein vakuutu. Jotain tarvittaisiin kuten melodioiden variaatioita ja liikettä, koska saman melodian toistelu riittäisi jo 4 kappaleen EP:näkin. Laulajan, Jari Oisalon ääni miellyttää aluksi korkealla ohuella äänellä vedettynä ja kaiulla onneksi ryyditettynä. Toisaalta tätä laulamista voisi olla vähempikin ja pelkkä musiikki voisi toimia ihan rauhoittavana taustamusiikkina. Laulutyyli alkaa ainakin allekirjoittanutta lopulta häiritä ja se alkaa olla ennemminkin loputonta kimitystä. Sitten kun tämä bändi osaa jo säveltää runsaammin ja ideoita riittää enempi, niin tämäntyyppisestä herkkäviritteisestä musiikkimaailmasta voisi tulla oikein nautittava kokemus, johon haluaisi palata yhä uudelleen.
PEKKA LAINE | Soundi 03/2007
Neljänteen albumiinsa edennyt Wojciech on selvästi löytänyt oman tyylinsä. Yhtyeen ilmaisu leijuu takuuvarmasti omalla, tunnistettavalla tontillaan. Jari Oisalon laulut liitävät toisaalta hyvinkin lähellä maan kamaraa ja toisaalta ylhäällä tähtipölyn keskellä. Wojciechin soundi vertautuu edelleen luontevimmin Sparklehorsen, Mercury Revin ja osittain The Flaming Lipsinkin tapaisiin amerikkalaisyhtyeisiin. Musiikki on siis periaatteessa tiukasti perusasioihin kiinnittynyttä juurevaa kitarapoppia, jonka päälle unenomaisissa tunnelmissa pyörivät lyriikat ja kauniisti kelluva soundimaailma rakentavat hieman epätodellisen ja "taiteellisen" vaikutelman. Sointula-albumin raukean sadunomaista maailmaa voisi kuvailla modernia ja menneen maailman kauneusajattelua yhdisteleväksi unitodellisuuden folk-rockiksi. Ilmassa väreilee nostalginen kaiho, mutta mihin se kohdistuu, sitä en tiedä. Sen tiedän, että albumin on Wojciechin huolitelluin ja ehyin levy tähän asti. Jotenkin kuitenkin tuntuu siltä, että yhtye on risteyskohdassa. Se on pyörittänyt neljän albumin ajan kutakuinkin yhtä ja samaa musiikillista työkaluvalikoimaa. Olisiko tämän moodin kehittely kotikonsteilla saavuttanut luonnollisen lakipisteensä? Mitähän Wojciechin unipopista saisi irti jonkun riittävän taitavan ja hullun tuottajagurun piiskuroimana?
MATTI KOMULAINEN | TS / Treffi 14.3.-20.3.2007
6/6
Wojciech tiukentaa otettaan kolmannella albumillaan. Mitä ikinä bändiltä odottikin, levy täyttää mielessä kajastelleet sabluunat ja tarjoaa vielä jokusen ahaa-elämyksen.
Sointula käynnistyy tutun maalailevissa merkeissä eikä jatkokaan eksy unenomaisesta perusvireestä. Musiikki on hioutunut matkalla entistäkin puhdaslinjaisemmaksi. Esimerkiksi hypnoottisessa nimiraidassa sekä hiipien etenevässä Kuin aaltoihin -teoksessa äänikerroksia on runsaasti, mutta kokonaisuus vaikuttaa silti minimalistisen kauniilta. Sormiot, kitara sekä rytmisoittimet sulautuvat levyllä tasapainoiseksi kudelmaksi. Silloinkin kun pulssia nostetaan hetkeksi, sointi palautuu levolliseen uomaansa kuin huomaamatta.
Omaääninen ja -kielinen islantilaisorkesteri Sigur Rós on päässyt pitkälle hieman samanhenkisellä ilmaisulla. Mitenköhän maailma mahtaisi reagoida Wojciechin kuiskaukseen - ainakin Sointulassa kaikki palat ovat täsmälleen oikeilla paikoillaan.
ARI VÄNTÄNEN | Turun Ylioppilaslehti 16.3.2007
Satumaailma avautuu vähitellen
Turkulaisen Wojciechin lumoavaa vaihtoehtopoppia on verrattu milloin Sparklehorse’iin, milloin Leevi & The Leavingsiin, mutta yhtye on aina kuulostanut erehdyttävimmin itseltään.
Kolmannella pitkäsoitollaan Wojciech vierailee satumaailma Sointulassa, joka on etäistä sukua suomalaisten siirtolaisten aikoinaan Kanadaan perustamalle samannimiselle utopiayhteisölle.
Sointulaan on vaikea päästä sisälle. Ensimmäisillä kuunteluilla levy tarjoaa vain pari imevää arpeggio-riffiä ja pääjehu Jari Oisalon hurmaavien sanoitusten huimajaiset, jäätyneet vesilinnat ja valokuplat, eivätkä tekstitkään tunnu kertovan yhtenäistä tarinaa.
Sitkeä perehtyminen kuitenkin paljastaa, että Sointula on Wojciechin mielenkiintoisimmin tuotettu levy, joka paljastaa joka kuuntelulla itsestään pikkuriikkisen jotain uutta.
Vaikka Wojciechin kauneimmat melodiat ja ehyin teema löytyvät edelleen utu-futuristiselta Ystävät, toverit -debyyttialbumilta (2004), myös Sointula kestää kuuntelua ja kasvaa siinä.
JARKKO MÄKELÄ | Unik Paper 2/2007
5/5
Wojciechin toinen pitkäsoitto lunastaa suvereenisti kaikki odotukset. Musertavan kaunista ääntä ja herkkiä säveliä tarjoava Sointula on todella nimensä veroinen eepos. Levyn halki kulkevasta elokuvallisesta äänimaisemasta nousee toinen toistaan kauniimpia popsävellyksiä.
Huippukohtien eritteleminen on tarpeetonta, sillä jokainen raita on itsessään pieni taideteos. Toisaalta nämä palaset myös vaativat toisiaan erityisen paljon, koska kyseessä on saumaton temaattinen kokonaisuus. Singlehittejä tai kerralla iskostuvia teemoja ei Wojciechin repertuaarista löydy. Tosin Myspacen kautta maistiaisena tarjoiltu Ilotulta on muutaman toiston jälkeen jäänyt miellyttävästi kummittelemaan korvien väliin.
Wojciechia voisi luonnehtia eräänlaisena post rockin ja Liekin fuusiona. Skotlantilainen Mogwai ja Porin lahja maailmalle, Magyar Posse, lukeutuvat hengenheimolaisiin, elleivät jopa vaikutteisiin. Liekkiä taas Wojciech muistuttaa sävellyksien ohella aavistuksen epäselvästi tulkittujen ja efektoitujen lauluosuuksien kautta. Kuten Liekinkään tapauksessa, en koe tätä häiritsevänä tekijänä, vaan se pikemminkin lisää tunnelmaan sopivaa unenomaisuutta.
Sointulalla Wojciech lyö melkoiset pohjat tälle vuodelle. Tämä psykedeelinen, mutta äärimmäisen rauhoittava mestariteos tulee varmasti valloittamaan useita sydämiä. Sen sijaan myyntilistan kärkisijoille näin persoonallisella ja muovivapaalla ilmaisulla tuskin noustaan, ikävä kyllä.
TAPIO AHOLA | Vertigo
Ydinkysymys: Miltä kuulostaa teemalevy kiehtovan salaperäisestä suomalaissiirtolasta?
Suomen kenties ylväimmän nörttipop-yhtyeen, turkulaisen Wojciechin teema-albumi Kanadan länsirannikolla sijaitsevasta suomalaisutopiasta tuntuu kiehtovalta ajatukselta, sillä Wojciech on ennenkin liikkunut musiikissaan jossain haaveiden ja todellisuuden rajamailla. Jari Oisalon kipparoima kvintetti onkin onnistunut työssään mallikkaasti: Sointula on Wojciechin tähänastisen uran paras albumi.
Wojciechia on uransa aikana verrattu hanakasti Mercury Revin ja Sparklehorsen kaltaisiin americana-nimiin, mutta mikään karvalakkiversio Atlantin takaisista nimistä yhtye ei ole. Sigur Rós –sävyjäkin löytyy Sointulalta viljalti, mutta loppupäätelmä on, ettei Wojciech kuulosta häiritsevässä määrin miltään toiselta yhtyeeltä.
”Tuolla jossain on kaikenlaista säihkyvää”, lauletaan Kimalteisia-kappaleessa. Lause kuvaa hyvin myös koko yhtyettä. Wojciechin musiikki on tavallaan hyvin epämääräistä ja abstraktia, mutta kaikesta kuulee silti, että kokonaisuus on tarkkaan punnittu. Tunnelma säilyy rikkumattomana läpi levyn, ja omaperäisetkin instrumenttivalinnat (esim. tiibetiläinen soiva kulho) tekevät ennestään jo rikkaista sovituksista miltei ylitsevuotavia. Laulaessaan Oisalo kuulostaa edelleen hukassa olevalta pikkupojalta, mutta sekin sopii hyvin kokonaisuuteen.
Jokainen aikaisempi Wojciech-albumi on sisältänyt vähintään yhden totaalisen killeribiisin, ja sellainen löytyy Sointulaltakin. Albumin loppupuolelle piilotettu Ilotulta on miltei esimerkillinen kitarapop-kappale, jollaisia ei Suomessa tehdä montaa vuodessa.
Olisi Sointulalle toki enemmänkin lähes täydellisiä kappaleita mahtunut, mutta levy on tällaisenakin mielenkiintoisempi kuin valtaosa suomalaisesta (tai kansainvälisestäkään) indie-popista (tai valtavirtapopistakaan). Tämä levy vie kuulijansa johonkin toiseen paikkaan, eikä se että tämän paikan sijainti on määritelty jo otsikossa, tee kokemuksesta yhtään vähemmän maagista.
|
