|
ARTTU TOLONEN | Nöjesguiden
5/6
Unen, valveen, avaruuden ja sadun neliössä seikkaileva yltiösympaattinen pop-bändi teki vahingossa seuraajan hyvän vastaanoton saaneelle debyytilleen Ystävät, toverit.
Tähtiöitä-levyllä Wojciech onnistuu säilyttämään herkän ja taianomaisen tunnelman kunnioitettavasti, vaikka seassa on yksi lainakappale. Katri Helenan versiona tuttu Syysunelma on muokattu bändin sympaattiseen lo-fi-maisemaan. Epävireinen kitara ja lapsekas kosketinsoitin imevät tämän klassikon bändin omaan maailmaan. Yli unen laidan on tällä levyllä lähimpänä rokkausta, muuten tunnelma on raukea. Äänimaisema on täynnä pienen pieniä natinoita, rutinoita ja muita yksityiskohtia. Kosketinsoittimet tekevät hienoa jälkeä kautta levyn, eivätkä muutkaan soittimet jätä moitteen sijaa.
Vaikka orkesterit kansoittavatkin aivan erilaisia maailmoja, voi Wojciechia pitää Ultramariinin ja Liekin ohella yhtenä tämän hetken mielenkiintoisimmista suomenkielistä poppia tekevistä orkestereista.
HANNU LINKOLA | Rockmusica.net
Tämän tästä musiikin suurkuluttajan mieleen hiipii outo tunne. Mitä useampaan levyyn tutustuu, sitä vähemmän niiden sisältä tuntuu löytyvän. Ikään kuin äänivirta huuhtoisi pieninä merkkipaaluina seisovien luotojen ja saarekkeiden yli, jättäen näkyville vain rannattoman ja kiinnekohtia vailla vellovan ulapan. Kaikki kuulostaa enemmän tai vähemmän samalta, ainutlaatuiset ja henkeä salpaavat kokemukset jäävät vain hämäriksi muistiviitteiksi. Ja kuinka ollakaan, juuri kun alho on syvimmillään, ilmestyy jostakin odottamattomasta suunnasta levy, joka pakenee kaikkia analyyttisiä tarttumayrityksiä. Levy, joka kasvaa samanaikaisesti kiinni soittimeen ja tajuntaan. Tuttua, eikö totta? Ja mikä parasta, tällaisten albumien jälkeen myös perusmassa tuntuu hohdokkaammalta kuin koskaan.
Wojciechin keväinen debyyttilevy Ystävät, toverit osoittautui nopeasti yhdeksi näistä kallisarvoisista tallenteista. Jostakin valveunen rajalta hahmoteltu taideteos huokui alusta asti tunnelmaa, jonka kulunut puolivuotinen on paljastanut jokseenkin ainutlaatuiseksi. Utuinen, mutta johdonmukainen äänimaailma. Sopivan haastavat, mutta mukaansa houkuttelevat sävellykset. Lapsuuden muistot ja mielikuvat lämminhenkiseksi fantasiaksi sekoittaneet sanoitukset. Wojciechin tarjoama matka vei vuodenaikojen tuolle puolen, rosoiseen maailmaan, jossa kuulaat pakkaspäivätkin huokuivat sanatonta lämpöä. Levy irtaantui ajasta, osoittaen ehkä juuri siksi kestävänsä aikaa paremmin kuin tahdoin aluksi uskoakaan.
Niinpä Tähtiöitä ilmestyy hetkellä, jolloin sitä ei osaa kaivata alkuunkaan. Debyytin tunnelmasta riittää edelleen ammennettavaa, joten ilmaisua hienovaraisesti päivittävään kiekkoon on suorastaan hankala suhtautua. Toisaalta albumin ottaa vastaan mitä suurimman mielenkiinnon sekä odotusvalikoiman kera, toisaalta siihen ei uskalla tarttua millään. Levyyn sisältyy jo valmiiksi ajatus mystiikan katoamisesta. Olipa sen sisältö mitä hyvänsä, se tulee rikkomaan debyyttialbumin kokonaisvaltaisen tunnelman. Ystävät, toverit saa vertailukohteen, jonka olemassaolo nakertaa auttamatta levyn ainutlaatuisuutta, sitoo sen osaksi muuta maailmaa. Tähtiyö laskeutuu liian nopeasti. En olisi vielä tahtonut herätä.
Wojciechin kotoisimmat elementit ovat tallella myös Tähtiöiden kuulaudessa. Levyn kappaleet pohjaavat yhtyesoittoon, mutta ovat filosofialtaan pienimuotoisia näytelmiä. Lyhyitä draamoja, joiden perimmäistä tunnelmaa ei tahdo nähdä sumun läpi. Kappaleita, joista jokaisen nimi sopisi kuvaamaan levyn sisältöä aukottoman hyvin. Tuttuun tunnelmaan vihkiydytään jo kellopelin sulostuttaman intron aikana, mutta varsinaisen irtioton hetkeä ei koeta koskaan. Se mikä on hyvää, on jo kerran kuultua. Ja se, mikä on uutta, ei tunnu istuvan soittoon niin terävästi kuin tarve vaatisi. Samalla debyytin yhtenäisyys hajoaa useaksi fragmentiksi, jotka kielivät paitsi harmonisesta spontaaniudesta, myös välityön epäkiitollisesta statuksesta. Eikä yhtye arkaile itsekään myöntää, että sen toinen lapsi on päässyt syntymään vahingossa. Virallisen retoriikan mukaan Tähtiöitä on pohjimmiltaan pienimuotoinen syys-EP, joka venähti albumipituuteen aivan huomaamatta.
Tässäkin muodossa yön selkään on upotettu muutama tähtihetki. Yli unen laidan paljastuu Lähtöselvityksien teräväiskuiseksi kaksoisveljeksi, Sateenkaaren tuoksuinen ilta virittyy huomattavan kauniiksi, elokuvamaiseksi kertomukseksi ja sympaattisella tarinalla varustettu Kuuliainen ampiainen päättää äänitteen harvinaisen valoisiin tunnelmiin. Ilmalaivalla Huimausvuorille sekä Sopivan synkkää ja hieman hui tuntuvat kuitenkin kääntyvän jo liiaksi kohti omaa syliään. Ikään kuin kappaleet esittelisivät yhtyeen musiikillisen perusmuodon, mutta unohtaisivat lisätä sen päälle varsinaisen sävelen. Oma anekdoottinsa on Katri Helenan Syysunelma, joka on peukaloitu lähes tuntemattomaksi synkistelyksi. Vastakohtainen käsittely jaksaa huvittaa hetken, mutta pidemmän päälle kappaleelle käy niin kuin näille kiskaisuille yleensä; toteutus ei yllä idean tasolle. Unelmat valjuuntuvat tahtomattaan suhteellisen tylsäksi ja yksipiippuiseksi Lo-Fiksi.
Tähtiöitä kuunnellessaan tulee väistämättä ajatelleeksi, että sen arvo on ollut suurin yhtyeelle itselleen. Ystävät, toverit oli eräänlainen vokalisti Jari Oisalon sooloprojekti, nyt studioon on laivattu uusi, kiinteämpi kokoonpano. Yhtye-käsityksen kirkastuminen kuuluu aavistuksen rikkaampana soittona, jossa jokainen muusikko uskaltaa tallata hienovaraisesti naapurinsa jaloille. Tämä on ilmiselvä askel kohti elävämpää kokonaiskuvaa, mutta tällaisenaan se putoaa vielä aavistuksen turhan kauaksi edeltäjänsä taianomaisesta tunnelmasta. Sirpaleisuuden suurin syy löytyy tosin sävellyksistä, jotka on haalittu kasaan ilmeisen satunnaisin perustein. Sisältö ei seuraa enää unen hankalaselkoista, mutta aukotonta logiikkaa. Tähtiöitä on sittenkin vain puolipitkä kokoelmallinen kappaleita, ei albumi sanan varsinaisessa merkityksessä.
Teos määrittyykin Wojciechin lyhyen uran ensimmäiseksi matkamuistoksi. Ne, joissa debyyttilevyn materiaali herätti lähtemättömän janon yhtyeen tekemisiä kohtaan, osaavat varmasti antaa arvoa tällekin tallenteelle. Mutta ne, joiden sydämiä ollaan vasta voittamassa orkesterin puolelle, saattavat jäädä aavistuksen kylmiksi - mikäli edes hakeutuvat kuulokontaktiin purkitteen kanssa. Itse jään jonnekin puoliväliin. Tunnustan Tähtiyöt monen syventyneen hetken arvoiseksi, mutta jahka hienoinen uutuudenviehätys on hävinnyt, etsinen käsiini sen "varsinaisen" levyn. Tämä äänite määrittyy sittenkin vain uuden, yhtyemuotoisen Wojciechin kenraaliharjoitukseksi ennen varsinaisia koitoksia.
ANTTI LÄHDE | Rumba
Turun indie-ihme tarjoilee syysvälipalaa ennen kevään kakkosalbumiaan
Turkulaisen indie-kvintetin toinen julkaisu, Tähtiöitä, on syys-aiheisesta ep:stä minialbumin mittaan (8 laulua, 33 minuuttia) puolivahingossa paisunut tekele, eräänlainen välipala ennen keväällä julkaistavaa varsinaista kakkoslevyä. Välityöltä se kuulostaakin; tosin vain positiivisessa mielessä. Rennolle albumille on sattunut persoonallisia ralleja, joille olisi saattanut olla vaikea löytää paikkaa varsinaisilta Wojciech-albumeilta. On kuitenkin hienoa, että ne ylipäätään julkaistaan.
Selkeimpänä täkynä tarjotaan cover Katri Helenan Syysunelma-kappaleesta. Wojciechmaisen pumpulipopin sijaan kappaleesta tarjotaan rujo ja ruotoinen, laskuhumalaisen oloinen näkemys. Toinen houkutin on päätösbiisi Kuuliainen ampiainen, joka tulee sisältymään yhtyeen kakkoslevyllekin. Kappaleessa on Wojciech-asteikollakin erityisen herttainen sanoitus, mutta sävellyksenä se on korkeintaan albumin keskitasoa.
Yli unen laidan nousee ruudikkaana, hivenen crazyhorsemaisena esityksenä ep:n helmeksi. Myös kappale Ilmalaivalla Huimausvuorille huimaa melodiallaan. Sopivan synkkää ja hieman hui on puolestaan lennoneinta mitä Wojciechilta on toistaiseksi kuultu. Rumpalikin vetää kunnon Ringo Starr –fillejä.
Tähtiöitä ei maksa juuri mitään, joten jokaisen Wojciechin debyytille korvaansa lotkauttaneen kannattaa siihen tutustua. Se ei pahemmin vihjaa, mihin suuntaan yhtye on matkalla, mutta kertoo soiton ja soundin kehittyneen astetta varmemmaksi.
TERO ALANKO | Soundi
Soinniltaan Wojciechin lempeää americanaa miellyttävämpää musiikkia on hankala kuvitella. Tähtiöitä-albumi soi kuin sumun läpi, mutta silti rikkaasti ja monipuolisesti sovitettuna. Satutunnelmien värittämisessä satunnaiset kellopelit, haitari ja vetopasuuna merkitsevät paljon.
Huipputyön aineksia on myös Jari Oisalon luontoaiheisissa tieteisteksteissä. ”Soitan levälavalla vesikitaralla/pyöriäiskuoro laulaa taustalla” –tyyliset säkeet luovat levylle niin vahvan yleisfiiliksen, että pölyisesti puhiseva versio Chrisse Johanssonin tekstittämästä Syysunelmasta rikkoo lumouksen jo erilaisella sanastollaan ja tematiikallaan. Omassa materiaalissa pitäytyminen olisi ollut oikea valinta – paitsi jos lainan tarkoitus on kalastaa radiosoittoa.
Sitten keväällä ilmestyneen Ystävät, toverit –levyn turkulaisryhmä on selvästi bändittynyt, muuttunut äänittelyprojektista yhteispelin taitavaksi yksiköksi. Albumien julkaiseminen puolen vuoden välein ei ole nykyisin yleistä, mutta onneksi pienyhtiöiden suojissa yhtyeillä on mahdollisuus edetä omaan tahtiinsa. Vaikka syys-ep:stä albumiksi kasvanut Tähtiöitä osoittautuisi välityöksi, on se tärkeä astinlauta seuraavalle tasolle.
JARKKO FRÄNTILÄ | SUE
8
Kotimaamme konepopylpeys Viola teki joulusinkun Iconcrashin kanssa, ja jotain kovin jouluista on myös tässä nimihirviö Wojciechin uudessa minialbumissa. Pieni, puinen sukellusvene keinuu eteenpäin kuin Flaming Lips herkimmillään. Yli unen laidan soi lähes yhtä uljaasti kuin yhtyeen tähän asti ”suurin” hitti, Halipuut. Levyn musiikillisia kohokohtia on myös Ilmalaivalla Huimausvuorille, jonka nimi kertoo kaiken oleellisen kappaleen sisällyksestä.
Livenä vielä turhan kömpelö yhtye toimii tällä vähän päälle puolen tunnin levyllä paremmin kuin horjuvilla keikoillaan. 30 minuuttia höyhenenkevyttä poppsykedeliaa on juuri sopiva annos. Laulaja Jari Oisalon kepeä ääni tosin liikkuu välillä ärsyttävyyden rajoilla, mutta mitä siitä.
Ulkona tuuli puhaltaa lunta alas talojen katoilta ja piristävä viima iskee kadulla kävellessä vasten kasvoja. Tämä levy saisi bussikuskitkin hymyilemään sen sijaa, että äksyilisivät omien virheittensä takia meille kyytiläisille. Terveisiä vain bussin numero 71 kuljettajalle Helsinkiin. Me painoimme sitä nappia jo hyvissä ajoin.
MATTI KOMULAINEN | Treffi
5/6
Laulaja-lauluntekijä Jari Oisalon runosuoni on sykkinyt sellaiseen tahtiin, että Wojciechin kakkosalbumi valmistui ennätysaikataululla, samana vuonna debyytin kanssa.
Unenomaisesta ilmaisusta voi löytää yhtymäkohtia niinkin erilaisiin musiikintekijöihin kuin Pekka Streng, Islannin kauden Blur ja Ville Leinonen. Tähtiöitä-levyssä melodica, kellopeli ja ympäristöäänet sointuvat hienosti yhteen rockin perusinstrumentaation kanssa. Myös Oisalon vähäeleiset sävellykset ja tajunnanvirrasta ammentavat tekstit erottvuat edukseen. Ote on niin vahva, että Katri Helenan Syysunelma-coverkin kuulostaa parin kuuntelun jälkeen ehdottomasti Wojciechilta.
Popissa herkän ilmaisun ja kornin camp-virnuilun ero on tulkinnanvarainen. Wojciechin vilpittömyys kuitenkin vakuuttaa. Bändi välttää jopa flegmaattisuuteen vaipumisen, kiitos uneliaan, levylle jännittäviä sävyjä pensselöivän soonisten avaruuksien tutkimisen.
EVA-MARIA VOCHAZER | Nordische musik
SONGQUÄLITÄT 4/6
INTERPRETATION 5/6
KLANG 4/6
Traumtänzer. Sternenfänger. Wojciech müssen irgendwie vom Himmel gefallen sein, denn ihre Musik ist nicht ganz von dieser Welt. Der Zweitling »TÄHTIÖITÄ« (Sternennächte) fällt noch experimenteller aus als »YSTÄVAT, TOVERIT«: Glockenspiele tönen, Schiffsglocken bimmeln. Fast schüchtern erkunden die von zurückhaltenden Keyboards und der introvertierten Stimme Jari Oisalos geprägten Songs Themen wie Herbstträume, Zeppeline oder die Tankstelle zwischen den Sternen.
Falls das jetzt so klingt, als lebten Wojciech hinterm Mond im Nimmerland, täuscht dieser Eindruck. Die junge Band experimentiert mit Soundeffekten und allen möglichen und unmöglichen Geräuschen. Und schafft damit etwas sehr, sehr Eigenes und eigenwillig Märchenhaftes. Sigur Rós sind nicht so weit entfernt als Verwandte im Geiste, bloss ist Turku derzeit nicht so angesagt wie Reykjavik. Schade eigentlich.
|
